Hiihtämässä: Jämi42

Jämi42 järjestettiin historiansa ensimmäisen kerran lauantaina 18.2. Ajeltiin aamulla Kangasalta Jämikeskukselle. Aikaa oli mukavasti kun kisa alkoi vasta klo 11. Suuria tavoitteita ei ennen kisaa ollut. Etukäteen osallistujaluettelo näytti aika kovalta, joten ”olis kiva jos ei olis ihan viimeinen”. Muuten tavoitteena oli pystyä hiihtämään hyvällä tekniikalla, rennosti kovaa ja pystyä kiristämään loppua kohti. Edellinen viikko oli mennyt kevennetyllä treenillä mutta vähän tukkoisin jaloin, joten päivän vireys oli kysymysmerkki. Myös reitti oli täysin tuntematon, ja kiharalta näyttänyt korkeuskäyrä ei oikein sanonut mitään. Sen verran päättelin, että ensimmäinen puolisko olisi tasaisempi kuin toinen.

Jeejee, kohta mennään :)

Paikalla oli varsin professionaalin oloista porukkaa. Jokaisella oli voitelutelineet takakontin edessä ja luistoja ja pitoja hinkattiin insinöörin tarkkuudella. Myös testilatu oli kovassa käytössä. Olin valinnut ”kalustostani” ne pertsasukset. Tai okei, ne voideltavat pertsasukset. Kokeilin pito/luistotilanteen etukäteen, lähinnä todetakseni että näillä mennään. Olosuhteet olivat aika hyvät. Vain muutama aste pakkasta, ei lumisadetta, mutta tuuli oli aika kova, etenkin kisakeskuksessa. Piposta sai pidellä tosissaan kiinni. Edellisellä viikolla oli tullut aika paljon lunta, joten uusi pakkaslumi teki ladut paikoin aika pehmeiksi.

Valmiina starttiin.

Lähtöpaikalla oli vähän suojaisempaa. Reilu 350 suksijaa järjestäytyi lähtöviivalle ja säntäsi matkaan tasan klo 11. Tein startissa klassisen virheen. Ajauduin aloittamaan liian takaa, joten ensimmäiset kilometrit, tai oikeastaan koko ensimmäinen kymppi, meni jonossa, joka oli niin tiivis että ohittaminen oli aika hankalaa. Myös suksitilanne kävi selväksi jo alussa: tasaisella ja ylämäessä ne toimivat ihan ok, mutta alamäissä jäin letkasta, vaikka työnsin tasatyöntöä kaikki laskut. Uusi lumi tuppasi jäätämään pitoalueelle. Siksikin ohittelu oli vähän hankalaa.

Jonot tasoittuivat ja hajosivat ensimmäisen kympin aikana ja puolivälin huoltopisteeseen tulin vain parin tyypin kanssa. Muut tosin kaarsivatkin yllättäen puolikkaan maaliin, joten mulla meinasi mennä basmat sekaisin, kun jatkajien reittiä ei olut merkitty mitenkään. Kuulutuksista kuulin, että jos olisin kaartanut maaliin, olisin tullut naisten kuntosarjassa toiseksi :)

Toinenkin puolikas jatkui pääosin kevyesti kumpuillen. Sen lisäksi reitille mahtui kolme vähän jyrkempää nousua, joista vain yksi vaati haarakäyntiä. Mulle olisi sopinut enemmänkin mäkiä, koska niiden kohdalla tein eniten ohituksia. Sain pidettyä yllä ihan hyvää vauhtia kaluston luistoon suhteutettuna, ja kiristettyä vauhtia loppua kohti. Kaikkea en saanut irti, mutta maaliviiva ylittyi ajassa n. 3h 15min. Luulin olleeni viimeinen nainen reitillä, kun loppupuoliskolla kanssahiihtäjät oli kaikki miehiä. Mutta ei sentään, sija taisi olla n. 23. Hyvä kova treeni ja kiva tapahtuma. Jalat selvisi yllättävän vähällä, joten sunnuntaina heitettiin vielä onnistunut lenkki Kangasalan mäkisessä harjumaastossa.

Terveisiä pakkasladulta.

Pari tuntia parinkympin pakkasessa. Asiaan kuuluva touhutippakin on paikallaan ;)

Hiihtokausi on täällä ja sitä onkin tullut harrastettua kohtuullisen paljon. Kausi korkattiin loppiaisviikonloppuna lainahöyhenissä: liian isot monot, liian pitkät sukset ja liian lyhyet sauvat. Kivaa oli silti :) Melko pian tämän jälkeen saatiin lunta myös pk-seudulle ja viimeisen kuukauden aikana onkin tullut ulkoilutettua sekä pertsa- että luisteluvarusteita aika hyvällä frekvenssillä. Aika paljon myös muita seikkailukisoista tuttuja kasvoja on tullut ladulla vastaan.

Kelit on jatkunut superina koko tammikuun. Viimeaikaiset kireät pakkaskelit on vähän hankaloittanut harrastamista, ja esim. työmatkapyöräily jäi mukavuussyistä väliin. Hiihto on kuitenkin jatkunut, tosin vähän muunnelluin harjoituksin ja lisätyin välikerroksin. Kylmä ei ole tullut vielä kertaakaan, ja jos meinaa paleltaa, muistelen edellistalven Lapin matkaa, kun kierrettiin Levin Isoporoa -28 asteen pakkasessa. Tärkeintä on mennä vauhdista huolimatta rennosti, ettei jalkalihakset jämähdä turhasta puskemisesta.  Kun ei luista niin ei luista.

Liityin pari viikkoa sitten hiihtoseuraan, ja jo ekoissa treeneissä sain hyviä vinkkejä mm. tasatyöntötekniikkaan. En tiennytkään että pystyn nostamaan sykkeen 160 tienoille pelkällä tasatyönnöllä.

Tämän kevään massahiihdoista kalenteriin on merkattu ainakin Jämi42 sekä Pirkan hiihto. Sen lisäksi odotettavissa on perinteinen hiihtoviikko Levillä maaliskuussa. Myös yksi uusi laji on ilmestynyt kalenteriin, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ainakin näin talvella voi sanoa, että hiihto on lajien kuningas! Saa nähdä onko sitä kesän koittaessa vielä samaa mieltä. Mahtavaa kun on neljä vuodenaikaa.

Se oli siinä.

Vuosi vaihtui ja palasin kuin palasinkin takaisin mualiman toiselta puolelta. Aivan mahtava reissu mielettömissä maisemissa. Ennakkoon sitä ajattelee että kuukaudessa ehtii vaikka mitä. Ei mennyt montaa päivää kun huomasi, että jatkuvasti piti valita mitä kaikkea tekee ja mitä kivaa jättää tekemättä.

Pancake Rocks.

 En tiedä montaakaan maata missä saisi 2-3kk kulumaan ilman minkäänlaisia kyllästymisongelmia. Uudessa Seelannissa on Suomen kokoisella pläntillä kaikkea paitsi aavikkoa. Ja pienimmässäkin tuppukylässä voi harrastaa lähes mitä vaan.

Pyöräilyä Nelsonissa.

Reissu keskittyi paljolti tekemiseen, eli perus turisteilua ei tullut juurikaan tehtyä. Sen sijaan patikointia, maastopyöräilyä, juoksentelua ja melontaa tuli kyllä harrastettua. Uusia tuttavuuksia olivat canyoning (aivan mahtavaa!) sekä pitkäaikaisen haaveen toteuttaminen: laskuvarjohyppy maailman ”adventure capitalissa” eli Queenstownissa. Canyon swingit, benjit sun muut jätin suosiolla väliin.

 Tältä se näyttää maasta :)

Keksin myös mitä minusta tulee isona. Monet Uuden Seelannin upeista vaellusreiteistä alkaa ja päättyy eri paikkaan. On olemassa ammattikunta, joka ajaa turistien autoja startista päätepisteeseen ja juoksee vaellusreitin lopusta alkuun ja palauttaa samalla autonavaimet. Ei paskempi ammatti? Täytyy vaan opetella ajamaan vasemmalla puolella.. :)

Käppäilyä Mt Cook National Parkissa.

Tutut ja kaverit aina kyselee valokuvia ja minä tykkään niitä ottaa. Niinpä karsittu otos reissukuvista löytyy myös netistä. Jos reissu ja maisemat kiinnostaa, linkit kuviin löytyvät alta. Kuvien lomassa myös tarkempi reissukuvaus. Reissuhahmotelma vol 2 olisi jo valmiina.. 

Joulupäivänä Queenstownissa.

Tammikuussa jatkuu peruskunnon parantaminen. Ja hiihtokelien odottelu. PK:ta tuli kyllä reissussakin riittämiin, parhaimmillaan jopa yli 20h /vko. Uuden vuoden piti alkaa rennolla ja erittäin kevyellä hiihtolenkillä Paimiossa. Lenkki jäi kuitenkin ennakoitua lyhyemmäksi, kun sykemittari näytti seuraavaa:

Harjoitus: 1h 15min, keskisyke 159, maksimisyke 198.

Treeni-into olisi korkealla, mutta reissusta ja 11h aikaerosta palautuminen taitaa olla vielä ”hieman” kesken..

NZ part 1

NZ part 2

NZ part 3

Kun minusta tuli Vuohi.

Kauden viimeinen virallinen kisaosallistuminen oli hieman tavallisesta poikkeava: vuorijuoksentelua Tongariron kansallispuistossa Uudessa-Seelannissa.The Goat race osui silmään kun etsiskelin jotakin multisport –tapahtumaa tms. johon voisin ottaa osaa täällä reissatessani. Valitettavasti joulukuu vaikuttaa olevan kovin hiljainen kisojen suhteen vähän joka lajissa, mutta tämä 21km vuorijuoksentelu tuntui istuvan kalenteriin ihan mukavasti. Ja mikä onkaan parempi tapa nähdä paikkoja ja maisemia kuin lappu rinnassa :)

Kisaan valmistautuminen ei mennyt ihan oppikirjan mukaan: 30h matkustusta, 11h aikaero ja mukava jetlag päällä, kun saavuin maahan vasta torstaina, kisan ollessa lauantaina. Tavoitteet kisassa eivät olleet kilpailulliset, vaan hankkia mukava kokemus ja tasapainotella jotenkin kisaamisen ja valokuvaamisen välillä. Tiesin että jälkeenpäin harmittaa, jos en ota yhtään kuvaa, mutta kokoajan ei raaski pysähdellä, kun on kuitenkin kisasta kyse.. ;)

La oli aikainen herätys hostellilla. Tavarat kasaan ja aamupalalle. Aamulla piti hoitaa myös ilmoittautuminen sekä gear check. Pakollisten listaan kuului pestyt juoksulenkkarit, pipo, sadetakki, termopaita, avaruuslakana sekä jonkinlainen juomasysteemi.  Ovat täällä todella tarkkoja siitä, että kengät ovat sekä tullessa että lähtiessä puhtaat. En ihan tajua mikä siinä on se perimmäinen idea, mutta hyvä tietysti, että kenkienputsauksesta huolehditaan.

Bussikuljetus lähtöpaikalle lähti klo 8. Matka kiemurteli tietä pitkin ylös vuorille. Aamu oli pilvinen ja matkalla starttiin alkoi myös sataa. Hitsi. Sadetakki oli pakollinen varuste, mutta yleensä välttelen sen käyttöä kisoissa viimeiseen saakka. Lähtöpaikalla oli yleistä häslinkiä vielä tunnin verran, ennen ekan aallon starttia. Ihmiset tungeksivat sisätiloissa välttääkseen kastumasta ja paleltumasta kylmässä tuulessa. Ei mikään kesäkeli.

Minut oli sijoitettu startin toiseen aaltoon viidestä. Lähdössä päällä oli pitkät juoksutrikoot, pitkähihainen juoksupaita käärittynä kyynärpäihin ja jaloissa Micon Oxi-Jetit sekä Salomonin Speedcrossit. Yllättävän moni oli lähdössä tavallisen näköisissä lenkkareissa. Eikös täällä kaikki ulkoile ja omista kunnon varusteet?

Alkuun oli kilsan verran alamäkeä asfaltilla, jonka jälkeen käännyimme polulle ja maisemaan. Reitti oli jonkinlaista savipohjaa ja aika kivikkoinen. Kokoajan sai katsoa jalkoihin. Alkuun oli vuorotellen lyhyehköjä ylä- ja alamäkiä nyppylöitä ylös ja alas. Reitin puoliväliä kohti nousut pitenivät ja jyrkkenivät ja laskut tuntuivat vähenevän.

Reittiin kuului useampia virkistäviä vuoristojokien ylityksiä, syvin kahlaus taisi olla noin polveen asti. Nousua oli yli 1000m eli saman verran kuin Vaarojen maratonilla. Maisemat oli uskomattomia, ja niitä olisi mielellään katsellut enemmänkin, mutta liukas, kivikkoinen ja vaihteleva maasto vaati välillä aika paljon keskittymistä.

Mutaa ja muuta oli sen verran, että maalissa asun pääväri oli ruskea. Sää vaihteli viiden minuutin välein auringosta pilviseen, sadekuuroihin ja tuulenpuuskiin. Sateesta ei lopulta ollut juurikaan haittaa, paitsi että juoksupohja oli tietysti liukkaampi.

Sitten itse fyysiseen suoritukseen. Kisan opetus on selvä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan, missään nimessä, minkään laisessa mielenoikussa kisaa jetlagissa. Ikinä. Oli varmasti elämäni rankimmat 21km ikinä. Vaikka yleisesti en tuntenut olevani väsynyt, kroppa selvästi oli. Kisan alun muutama kilometri meni ihan mukavasti, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Syke huiteli 170 paikkeilla, eikä suostunut laskemaan millään. Edes alamäki, vauhdin hiljentäminen tai pysähtyminen ei auttanut. Alkuun kesti ihan hyvin, mutta noilla sykkeillä kun pitäisi painaa menemään 3-4h, voi arvata, että maitohapot iskee jossakin vaiheessa aika rankasti. Ja iskihän ne. 

Alamäet ja tasaiset meni ihan ok, ja alamäissä ohittelinkin aina paljon porukkaa. Mutta ne ylämäet. Koskaan ei ole tarvinnut pysähtyä puuskuttamaan ylämäessä tai ajatella ettei muka jaksaisi nousta edessä näkyvän vuoren huipulle. Sydän pamppaili rinnassa omaa elämäänsä. Sisulla vetelin ylämäet, vaikka vauhti oli loppua kohti lähes säälittävä. Tästä huolimatta sain kiinni monia, jotka kärsivät todella kovista krampeista. Itsekin pysähdyin kerran venyttämään jalkapöydän lihaksia välttääkseni hurjat kouristukset. Kramppi meni ohi, ja sen jälkeen pysyikin poissa. Onneksi rankimmat ylämäet olivat kisan puolivälin jälkeen, niin että lopussa reitti oli jo vähän tasaisempi.



Lopun viimeinen kilsa oli taas asfalttia jonkinlaiselle hiihtoasemalle. Loppuaika oli jotakin 3.45. Opettavainen kokemus, upeet maisemat ja voittajaolo maalissa. Järjestelyt toimi pilkulleen, porukka oli mukavaa ja vapaaehtoisvoimin järjestetty tapahtuma saa täydet pisteet. Reitti on mitä mahtavin, mutta kannattaa muistaa, että mountain running ei ole sama asia kuin trail running..

Seuraavana päivänä menin vielä maitohappojensulattelulenkille eli kävelin NP villagen läheiselle vesiputoukselle. Alku olikin sulattelua, mutta puolet reitistä sen verran jyrkkää mäkeä, että lopputulos ei ollut lopulta kovinkaan palauttava. Seuraavana päivänä jomottikin sitten jokaista lihasta..

Syyskuulumisia.

Kolin reissun jälkeen treenailuissa on ollut jonkinmoinen suvantovaihe. Ehkä sitä voisi kutsua ylimenokaudeksi, mutta enemmän se muistuttaa viime kevättä, kun jalka oikutteli ja tulevasta ei ollut selkeää tietoa. Koli jätti vähän jalka/selkävaivoja, joten toistaiseksi juoksu on ollut pannassa. Kuukauden päästä edessä olisi vuorijuoksentelu Tongarirossa, joten vähitellen otsalla alkaa olla huoliryppyjä.. Spesialisteja on jälleen käytetty hierojasta ja fyssarista kiropraktikkoon. Armon aikaa on vielä jäljellä, joten ihan vielä ei heitetä kirvestä kaivoon.

Kaikki liikunta ei sentään ole pannassa. Aikaa on tullut vietettyä mm. salilla, pyörän selässä ja suksilla. Nyt kun Ylläs-Halli on taas auki, hiihtämäänkin pääsee vähän helpommin. Harmi vaan, että hallin olosuhteet jättävät toivomisenvaraa: lumi on pehmeää, irtonaista ja upottavaa ja sopiva pertsavoitelukin hakee vielä muotoaan. Populaa on välillä niin, ettei seurajunnujen ja muiden sekaan meinaa mahtua. Mutta parempi sekin kun että ei hallia ollenkaan. Valopilkkuna etenkin vapaan tekniikka on parantunut suurin harppauksin viime kaudesta. Hiihto- ja muita kisoja on jo kalenterissa, mutta niistä lisää vasta tuonnempana.

Vaivojen lisäksi menoa rajoittaa vuoden kiireisin aika töiden puolesta. Kalenteritilannetta ei helpota myöskään se, että joulukuun hommat pitää joko suorittaa etukäteen tai siirtää tammikuulle. Kuusipäiväisiä viikkoja on siis edessä useampia, ja siksi hienot urheilutapahtumat kuten Mammuttimarssi, Raatojuoksu ja KK-rogaining pitää jättää väliin.

Loppuun vielä vähän fiilistelyä: tasan neljän viikon päästä olen jossakin Lontoon ja Hongkongin välissä menossa kohti Aucklandia. Vuoden kohokohta siis lähestyy. Taustamateriaalista ei ainakaan ole puutetta.. :) 

Jossakin välissä pitäisi siis ehtiä selata vähän näitäkin.

Vaarallinen viikonloppu Kolilla.

Olin haaveillut Vaarojen maratonista jo pari vuotta, mutta kaikenlaisten jalkaongelmien takia reissu ei ole tullut ajankohtaiseksi ennenkö tänä vuonna.  Kun juoksu alkoi vihdoin kesällä sujua ilman ongelmia, varasin siltä istumalta majoituksen lokakuulle. Lähes kokonaan poluilla juostava ja 1 160 nousumetriä sisältävä reitti houkuttelee erityisesti tällaista metsäjuoksentelijaa. Aiempia virallisia maratooneja on takan tasan nolla, koska ajatus asfalttijuoksentelusta ei oikein houkuttele.

Mutta mutta. Ei reissua ilman säätöä. Olin varannut majoituksen parin kilometrin päästä kisakeskuksesta. Soittelin torstai-iltana vielä majoittajalle ja kyselin muutamaa yksityiskohtaa. Puhelun aikana tuli sivulauseessa esiin sellainen pienen pieni yksityiskohta, että huoneessa ei ole minkäänlaista lämmitystä.. Pidän itseäni kohtuullisen reippaana retkeilyihmisenä, mutta etenkään juoksun jälkeinen yö kylmässä ja kosteassa ei oikein houkutellut. Perjantaina töissä sain varattua la-su yöksi huoneen kisakeskuksen hotellista. Illemmalla soittelin vielä junasta hotellille ja kyselin mahdollisia peruutuspaikkoja. Lupasivat minulle sviitin vain pari kymppiä normihuonetta kalliimmalla, joten päädyin mukavuudenhaluissani ottamaan sen. Paikan päällä olivat vielä saaneet sumplittua niin, että sain pitää koko viikonlopun saman normihintaisen huoneen, joten loppu hyvin kaikki hyvin.

Sitten itse tapahtumaan. Lähdin perjantaina töistä kaiken maailman makuupussien ja lämpökerrastojen kanssa junalla kohti Joensuuta, mistä kimppataksi haki minut ja muutaman muun ja kuskasi hotellin portaille saakka. Meitä oli kyydissä yhteensä kuusi juoksijaa, neljä maratoonaria ja kaksi ultraajaa. Juttelimme koko matkan tulevasta koitoksesta mustan huumorin siivittämänä :)

Olimme hotellilla ysin pintaan. Anne ja kasa muita Ryläyksen Ystäviä suorittikin jo valmistavaa nesteytystä hotellin baarissa. Lähdin heittämään kamoja huoneeseen, mutta väsyneenä kaaduinkin suoraan sänkyyn.

Lauantai alkoi suihkulla ja hotellin tukevalla aamupalalla, jota sitten sulattelin samalla kun pakkailin kisareppua ja muita tavaroita. Fiilis oli innokkaan odottava.

Jee, mennään jo!

Päätin startata 5-6h tavoittelevien ryhmässä, eli n, 10.10. Joulupukki veti meille alkujumpan ennen lähtölaskentaa. Virallisen startin jälkeen odotin alkuruuhkan pois alta, ennenkö lähdin matkaan. Alku sujui jonossa juosten, mutta ihan sopivaa vauhtia. Parin ensimmäisen kilometrin aikana porukka kuitenkin hajosi ja päädyin juoksentelemaan parin miehen kanssa. Noin 2 minuuttia startista sykemittari jämähti paikalleen. En saanut sitä toimimaan koko matkan aikana, joten siitä ei nähnyt sykettä eikä kellon aikaa. Etenkin kello olisi ollut kiva, kun toiveikkaana ajatuksena oli alittaa kuusi tuntia.

Ensimmäisen n. 15km oli tosi mukavaa ja aika helppoakin polkua sisältäen pienen tienpätkän ja pari jyrkempää nousua. Etenin fiilispohjalta aika rentoa vauhtia yrittäen pitää mielessä varoitukset Ryläyksen ”kauheudesta” puolivälin jälkeen. Sain juosta letkan kärjessä omaa vauhtia. Ensin takanani juoksi pari miestä. Ohittelimme matkalla muutamia, jotka liittyivät lopulta letkaan. Juttelin vähän takana juoksevien kanssa, mutta muuten en juuri vilkuillut taakseni. Vähän ennen Kiviniemeä huomasin yhtäkkiä vetäväni 20 ihmisen letkaa. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut haluja ohitteluun ja minä juoksin mielelläni omaa vauhtia kärjessä, etenkin ennen vesistön ylitystä olleella savisella ja liukkaalla mutaosuudella. Vesistönylitys pätkähti eteen yllättävän nopeasti. Ahtauduimme melkein 10 ihmistä lautalle ja me tytöt laitoimme pojat kiskomaan meidät vastarannalle. Sadattelimme yhdessä kuinka vetohommat jäi viimeistelyleirillä harjoittelematta..

Alkumatka sujui siis helpon oloisesti rentoa vauhtia. Vatsa kuitenkin muistutteli ikävästi olemassa olostaan, joten tein toisella vesipisteellä puuvessavisiitin. Siihen tuhraantui muutama turha minuutti. Vesipisteen jälkeen porukka hajosi ja jatkoin yksikseni ohitellen muutaman matkalla. Ryläyksen ylämäki alkoi osoittaa merkkejä itsestään. Loppujen lopuksi Ryläys ei ollut ollenkaan niin paha kuin oli odottanut. Pystyin juoksemaan kaikki tasaiset ja loivat ylämäet, ja jyrkät osuuden olivat kuitenkin kohtuullisen lyhyitä ainakin kesän Alppinousuihin verrattuna. Ehdin välillä ihmetellä että tässäkö se nyt oli. Alamäki oli välillä jyrkkää ja liukasta, mutta niissäkin yritin vähintään ”kiiruhtaa” eteenpäin. Ohitin ylämäessä n. 10 ja alamäessä lähes yhtä monta tyyppiä (lue: miestä), mikä tietysti lämmitti ensikertalaisen (lue: naisen) sydäntä.

Ryläyksen nousun ja laskun jälkeen polku jatkui tasaisempana jonkin aikaa, kunnes kulman takaa yhtäkkiä näkyikin jo viimeinen juomapiste. Tässä kohtaa oli pakko pysähtyä täyttämään juomapussia. Kysäisin kelloa, joka näytti tasan kolme. Hitsi. Reilu kymppi lopun ylämäkineen edessä ja 6h alitukseen aikaa enää reilu tunti. Ei siis muuta kun juoksuksi. Reitti jatkui hiekkatienä. Tämä loppuosuus oli reitin puuduttavin. Taakse jääneet laskeutumiset painoivat reisissä, mutta jatkoin juoksua mahdollisimman rennosti ohitellen samalla muutaman jalkojen ravistelijan.

Kuva: Ville Honkamäki.

Tieosuus taittui juosten, mutta nousu rinteeseen oli pakko tehdä kävellen. Tässä alkoi ensi kertaa kunnolla painaa jaloissa. Siitä huolimatta juoksin kaikki vähänkään tasaisemmat metrit. Nousun jälkeen polku laski takaisin tielle ja satamaan, mistä alkoi viimeinen 3km ylämäkeä Ukko-Kolin rinnettä ylös hotellille. Järjestäjät olivat keksineet kellottaa jokaiselle loppunousun ajan ja palkita nopeimmat. Heh-heh, hauska vitsi. Vai että vielä pitäisi kaivaa loppukiri esiin? Juoksin muutaman tasaisemman kohdan, mutta muuten homma meni pakostakin kävelyksi. Satamassa kello näytti tasan neljä, joten tiesin että 6h ylittyy väkisinkin. Yritin vielä kaivaa jotakin loppukirivaihdetta viimeisten jyrkimpien 300m:n aikana missä seisoi yleisöä kannustamassa, mutta kiri taisi jäädä aika säälittäväksi. Nousin Kolin päälle loppuajassa 6. 12.25.

Maalissa olo oli hyvä, vaikka viimeiset metrit olivatkin tiukkoja. Tarvittaessa olisin jatkanut jatkaa vielä. Jaloissa oli nolla rakkoa ja fiilis muutenkin hyvä. Onnistuin myös pitämään varpaissa vaanineet krampit loitolla loppuun saakka. Järjestäjät onnittelivat kilpaa ja vakuuttelivat että aika oli tosi hyvä ekalle maratonille. Itse kävin kuitenkin jo päässäni läpi mistä kaikkialta olisin vielä pystynyt nipistämään.. :). Hörpin pari lasia mehua ja siirryin marko kädessä sisälle seuraamaan maratonmatkojen palkintojen jakoa. Voittoajat olivat hurjia sekä miehillä että naisilla.

Taputusten jälkeen siirryin saunan lauteille, missä Ryläyksen Ystävät palailivat juuri saunasta. Löylyjen ja puhtaiden vaatteiden jälkeen siirryin keittolounaalle, ja liityin taksikavereiden seuraan, jotka olivat juuri palanneet reitiltä. Fiiliksiä ja kokemuksia jaettiin pitkän kaavan mukaan ja porukka pöydässä ehti vaihtuakin pariin otteeseen.

Illalla kävin katsomassa vielä loput palkintojen jaot ja juutuin seuraamaan matkalla olleiden ultraajien gepsipisteitä. Samalla juttelin järjestäjien kanssa ja päädyin lopulta kuuntelemaan Heikki Siivarin pyörämatkakertomusta Euroopan ympäriajosta kesältä. On siinä aikamoinen karpaasi. Porukka pöydässä vaihtui mutta juttua piisasi. Jaksoin panostaa sosiaalisuuteen aina puoleen yöhön saakka, kunnes oli pakko antaa väsymykselle periksi. Aamulla kuulin että meno oli jatkunut villinä pikkutunneille saakka, ja Kolikin oli huiputettu sekä ulkovaatteissa että ilman.

Sunnuntaina kävimme vielä pienellä porukalla viereisellä Ukko-Kolilla ihailemassa syysmaisemia ja jaloittelemassa vähän ennen kotimatkaa. 

"Kansalaismaisemaa" Kolin huipulla.

Ensi vuonna sitten uudestaan. Facebookissa tulikin jo neljä alustavaa ensikertalaisen lupausta ensi vuodesta. Silloin munkin aika alkaa vitosella :)

Lopuksi vielä pari sisäpiirivitsiä lähinnä itselle muistettavaksi:

•           Lintubongaus ja geokätköily ovat so last season. Uusin hittilaji on vesitornibongaus.

•           Hernesaaren Maastojuoksijat ry tekee ensi kesänä valmistavan (ainoan) harjoituksen ennen Kolia huiputtamalla rakkaakin rankemmat Iso-Herneen ja Ukko-Herneen.

Ja vielä P.S: Psyykkinen valmennus osa 2 löytyy täältä.

Exän kaadossa.

Aikamoinen joukko exiä ja varmaan muutama nykyinenkin sai kyytiä tänään 24.9., kun yhteensä reilut sata multisporttaajaa kokoontui X-Kaatoon Vuosaareen. Tämänvuotisella radalla oli panostettu x-faktoreihin, ja questejä oli siroteltu tasaisin välimatkoin ympäri kisarataa. Myös rastien hakemisessa sai nähdä keskivertoa enemmän vaivaa. Tänä vuonna exän kellistäminen ei tuottanut mitenkään mainittavaa tulosta, vaan huonolla suorituksella tulleen neljännen sijan.

Startti tapahtui kisakeskuksen eli Natura Vivan edestä klo 5.04. Kisa alkoi melontaosuudella, jonka ideana oli, että parit hakivat rastit 1,2,3 ja 5 niin, että toinen meloi ja toinen juoksi/kuljetti pyöriä. Aloitimme niin että minä meloin ja Mari kuskasi pyörät. Melontaosuus oli yksi kisan parhaista paloista. Mahtava pimeä meri, valoletka, mukava aallokko ja sen verran myös takatuulta, että välillä pääsi surffailemaan. Toisella rastivälillä ohittelin lähes kymmenen tyyppiä, mikä oli suoranainen ihme tämän kesän kajakkikilometrien perusteella.

Niemenkärjessä vaihdettiin melojaa eli Mari istahti kajakkiin ja minä lähdin juoksentelemaan niemenkärjestä kohti tyvessä sijaitsevaa kolmosta, joka oli samalla kohtaa kuin ykkönen. Matkan sai hölkötellä mukavaa vauhtia, sillä melonta kesti kauemmin. Höpöttelinkin siinä koko matkan jonkun miesten sarjan ensikertalaisen kanssa, joka juoksi samaa vauhtia.

Kolmosen jälkeen Mari jatkoi kajakissa ja minä otin pyörät kuljetukseen vitoselle. Tällä osuudella tapahtui myös kisan ensimmäinen kaato, kun heitin rähmälleni asfaltille pyörien sekaan. Tuloksena hetkinen keräilyä ja kisan ekat mustelmat. Perussettiä meikäläiselle.

Melonnan jälkeen reitti jatkui pyöräilyllä. Rastit haettiin rannasta, kivikkoisen ja pitkän aallonmurtajan päästä sekä satelliittikartalla osoitetun puiston keskeltä sillan alta. Sillan etsimisessä teimme ensimmäiset typerät harhailut, mutta löytyi se rasti kun tarpeeksi tutkiskeli. 

Ysi haettiin niemenkärjestä. Kympille lähtiessämme teimme taas typerää hakuammuntaa. Kartta vaihtui 1:8 000 karttaan ja harhailimme kahteen otteeseen väärällä polulla ennen oikeaa suuntaa. Emme tosin olleet läheskään ainoita harhailijoita. Kymppi oli normaali rasti, 11 sijaitsi sisällä bunkkerissa. Se löytyi kohtalaisen helposti kuten myös 12. Rasti nro 13 sijaitsi suurista kivenpalasista tehdyn aallonmurtajan päässä. Sinne piti hieman harppoa ja asetella askeleita etenkin liukkailla pyöräilykengillä. Tässä tein kaadon numero kaksi, mutta en sentään mereen. Vielä neljäntoista kautta takaisin rantaan rastille nro 15. Jätimme pyörät ja lähdimme lenkkareissa hakemaan paria juoksurastia. Molemmat olivat helpohkoja, mutta jouduimme varmistelemaan paria risteystä.

Palasimme rantaan pyörille, missä odotti seuraava quest: inkkarimelonta. Parien piti meloa kapeaa kanavaa muutama sata metriä hakemaan leima putouksen alta. Tästä melonnasta jäi päälle lähinnä ärsytys. Kanootti oli hidas ja vaappui minne sattui sisällä olleen vesimäärän takia. Helppo ja yksinkertainen quest, mutta etenkin inkkarivauhdin jälkeen tuntui, ettei purkki liiku mihinkään. Mari kastui lähes kokonaan leimatessaan putousrastia. Marin edelleen toipilaana olevan akillesjänteen kylmettyminen vähän huolestutti, mutta onneksi matkassa oli vaihtosukat. Ne helpottivat tilannetta ainakin hetkellisesti.

Matka jatkui pyörän selässä. 21 haettiin mäen huipulta kellarista. Taas vähän ekstravaivaa rastileimaamiseen. Jätimme rastin hakemisen kannalta tyhmään paikkaan pyörät mäen huiputuksen ajaksi ja taas tuhraantui turhaa aikaa muihin rastilla kävijöihin verrattuna. 22 sijaitsi jätemäen päällä. Etenimme samaa matkaa yhden miesparin kanssa. En tiedä kuka meistä neljästä keksi kiivetä mäen päälle sieltä mistä menimme, mutta idea ei ainakaan ollut mainittavan nerokas. Tunkkasimme pyöriä heinikossa ja risukossa, jota ei tieksi voinut kutsua. Reitti ei myöskään ollut missään määrin suora reitti ylätasanteelle, mutta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta ylös.

Mäen päällä odotti taas yhdenlainen quest. Suunnan avulla täytyi hakea kaksi rastia. Lehmärastin löysimme helposti (nerokas idea kiinnittää rasti lehmän jalkaan, vaikkei se aito lehmä ollutkaan :) Toista rastia etsimme kivestä ja mielestämme oikeasta suunnasta, mutta ilman tulosta. Lopulta kun suunnasta ei ollut enää jäljellä mitään tietoa, päätimme jatkaa matkaa. Alueen kaikkia kiviä kun ei millään voinut tarkastaa. Molemmat huomasimme paluumatkalla suuren kannon mutta kumpikaan ei reagoinut. Ylhäällä luimme rastimääreet uudestaan ja rasti ei ollutkaan kivessä vaan kannossa. Piiiiip. Mutta matka jatkui, sillä päättelimme jo tässä vaiheessa että ei tässä mitään kärkisijoitusta oltu muutenkaan tekemässä, joten let’s move on.

Seuraava typerä virhe tapahtui kun ajoimme alas mäeltä. Päädyimme aivan väärälle puolelle aluetta siihen nähden mihin olimme menossa. Alueella oli sekä teitä että ”teitä”, joten oikean hiekkatien löytäminen vei sekin taas hetkisen. Lopulta se löytyi ja pääsimme taas takaisin aiotulle reitille. Mutta ei taas mennyt montaa metriä kun pysähdyimme ihmettelemään suurta teitä, jota ei ollut kartassa ollenkaan. Ja taas aivot raksuttivat tyhjää, kunnes tajusimme että tie vei satama-alueelle jonka yksityiskohtia kartassa ei ollut. Eli olimme ihan oikeassa risteyksessä, mutta seisoskelimme taas ihan turhaan paikallaan.

23 hettiin bunkkerista ja 24 satama-alueen takaa näköalatasanteelta. Arvasimme jo sinne ajaessamme, että kohta varmaan laskeskellaan satama-aidan syvennyksiä. Ja niin tehtiinkin. Laskimme 75 oikein, Mika antoi leiman ja jatkoimme matkaa.

25:lle mennessä tyrimme taas kerran reitinvalinnoissa. Etsimme polkua jota ei sitten ollutkaan. Päätimme kiertää isoa tietä, mutta vaihdoimme taas suunnitelmaa kun törmäsimme ajettavanoloiseen hiekkatiehen.  Näillä vaiheilla suunnistus alkoi olla todella töksähtelevää. 25 löytyi lopulta helposti.

26 olikin sitten toinen juttu. Ensinnäkin, typerinä jätimme pyörät varmaan 200m päähän rastista. Toiseksi, seisoimme rastin vieressä ja ihmettelimme että onkohan se tämä vai mikä se on. Kolmanneksi, aikaa alkoi olla jäljellä enää vajaa tunti, joten piti tehdä päätöksiä. Etsimme kaivo-questillä A-rastia ja mielestämme seisoimme sen olinpaikalla, mutta mitään ei näkynyt. Risukossa kulkeminen oli työlästä ja rastiohjeiden mukaan nopeimmilla meni questiin 45 min. Jäljellä oli enää 50 min, joten päätimme panostaa radan loppuihin rasteihin, joita niitäkin oli vielä jäljellä 4 kpl. Palasimme pyörille ja tunkkasimme ne (liian hitaasti) pellon reunassa mennyttä polkua. Näillä main alkoi sataa. Haimme 27:n ison tien kautta. Reitti oli nopea mutta jalan tehty rastinhakumatka oli taas kerran hidas, vaikka itse rasti löytyikin aika helposti. 28 ja 29 löytyivät, mutta tässä kohtaa huomasimme, että emme millään ehdi ajoissa maaliin. Myllytimme täyttä kyytiä maaliin ja aikasakkojen takia jätimme rastin nro 30 hakematta. Maalissa taisimme olla n. 11.09, joten lopun törttöilyjen lisäksi saimme vielä aikasakkoakin. Sen pituinen se.

Radassa oli aineksia kivaan kisaan, mutta ainakin näin vielä samana päivänä lähinnä harmittaa oma heikko suoritus. Kovin inspiroivaa ei ollut myöskään se, että lopputuloksissa olimme selvästi heikoin neljästä naistiimistä.

Mutta, positiivisesti ajateltuna: sijoitus parani viime kisasta yhdellä, ja tällainen haparointi motivoi piiskaa taas eteenpäin. Tämänaamuinen kisa ei myöskään tunnu jaloissa juuri ollenkaan, joten reeni kohti seuraavia koitoksia jatkuu heti huomenna. 

Kukas se siinä nollaa emittiä?

IhanHukassa jo ennen starttia..

Kuvat: Zarges Endures, lisää täällä.

PS. Jos joku kiinnostui viime teksissä käsittelemästäni psyykkisestä valmennuksesta, viime viikonlopun koulutuksesta syntyneen (yleisluontoisen) jutun voi lukea esim täällä.