torstai 8. joulukuuta 2011

Kun minusta tuli Vuohi.


Kauden viimeinen virallinen kisaosallistuminen oli hieman tavallisesta poikkeava: vuorijuoksentelua Tongariron kansallispuistossa Uudessa-Seelannissa.The Goat race osui silmään kun etsiskelin jotakin multisport –tapahtumaa tms. johon voisin ottaa osaa täällä reissatessani. Valitettavasti joulukuu vaikuttaa olevan kovin hiljainen kisojen suhteen vähän joka lajissa, mutta tämä 21km vuorijuoksentelu tuntui istuvan kalenteriin ihan mukavasti. Ja mikä onkaan parempi tapa nähdä paikkoja ja maisemia kuin lappu rinnassa :)

Kisaan valmistautuminen ei mennyt ihan oppikirjan mukaan: 30h matkustusta, 11h aikaero ja mukava jetlag päällä, kun saavuin maahan vasta torstaina, kisan ollessa lauantaina. Tavoitteet kisassa eivät olleet kilpailulliset, vaan hankkia mukava kokemus ja tasapainotella jotenkin kisaamisen ja valokuvaamisen välillä. Tiesin että jälkeenpäin harmittaa, jos en ota yhtään kuvaa, mutta kokoajan ei raaski pysähdellä, kun on kuitenkin kisasta kyse.. ;)

La oli aikainen herätys hostellilla. Tavarat kasaan ja aamupalalle. Aamulla piti hoitaa myös ilmoittautuminen sekä gear check. Pakollisten listaan kuului pestyt juoksulenkkarit, pipo, sadetakki, termopaita, avaruuslakana sekä jonkinlainen juomasysteemi.  Ovat täällä todella tarkkoja siitä, että kengät ovat sekä tullessa että lähtiessä puhtaat. En ihan tajua mikä siinä on se perimmäinen idea, mutta hyvä tietysti, että kenkienputsauksesta huolehditaan.

Bussikuljetus lähtöpaikalle lähti klo 8. Matka kiemurteli tietä pitkin ylös vuorille. Aamu oli pilvinen ja matkalla starttiin alkoi myös sataa. Hitsi. Sadetakki oli pakollinen varuste, mutta yleensä välttelen sen käyttöä kisoissa viimeiseen saakka. Lähtöpaikalla oli yleistä häslinkiä vielä tunnin verran, ennen ekan aallon starttia. Ihmiset tungeksivat sisätiloissa välttääkseen kastumasta ja paleltumasta kylmässä tuulessa. Ei mikään kesäkeli.



Minut oli sijoitettu startin toiseen aaltoon viidestä. Lähdössä päällä oli pitkät juoksutrikoot, pitkähihainen juoksupaita käärittynä kyynärpäihin ja jaloissa Micon Oxi-Jetit sekä Salomonin Speedcrossit. Yllättävän moni oli lähdössä tavallisen näköisissä lenkkareissa. Eikös täällä kaikki ulkoile ja omista kunnon varusteet?

Alkuun oli kilsan verran alamäkeä asfaltilla, jonka jälkeen käännyimme polulle ja maisemaan. Reitti oli jonkinlaista savipohjaa ja aika kivikkoinen. Kokoajan sai katsoa jalkoihin. Alkuun oli vuorotellen lyhyehköjä ylä- ja alamäkiä nyppylöitä ylös ja alas. Reitin puoliväliä kohti nousut pitenivät ja jyrkkenivät ja laskut tuntuivat vähenevän.



Reittiin kuului useampia virkistäviä vuoristojokien ylityksiä, syvin kahlaus taisi olla noin polveen asti. Nousua oli yli 1000m eli saman verran kuin Vaarojen maratonilla. Maisemat oli uskomattomia, ja niitä olisi mielellään katsellut enemmänkin, mutta liukas, kivikkoinen ja vaihteleva maasto vaati välillä aika paljon keskittymistä.


Mutaa ja muuta oli sen verran, että maalissa asun pääväri oli ruskea. Sää vaihteli viiden minuutin välein auringosta pilviseen, sadekuuroihin ja tuulenpuuskiin. Sateesta ei lopulta ollut juurikaan haittaa, paitsi että juoksupohja oli tietysti liukkaampi.

Sitten itse fyysiseen suoritukseen. Kisan opetus on selvä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan, missään nimessä, minkään laisessa mielenoikussa kisaa jetlagissa. Ikinä. Oli varmasti elämäni rankimmat 21km ikinä. Vaikka yleisesti en tuntenut olevani väsynyt, kroppa selvästi oli. Kisan alun muutama kilometri meni ihan mukavasti, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Syke huiteli 170 paikkeilla, eikä suostunut laskemaan millään. Edes alamäki, vauhdin hiljentäminen tai pysähtyminen ei auttanut. Alkuun kesti ihan hyvin, mutta noilla sykkeillä kun pitäisi painaa menemään 3-4h, voi arvata, että maitohapot iskee jossakin vaiheessa aika rankasti. Ja iskihän ne. 



Alamäet ja tasaiset meni ihan ok, ja alamäissä ohittelinkin aina paljon porukkaa. Mutta ne ylämäet. Koskaan ei ole tarvinnut pysähtyä puuskuttamaan ylämäessä tai ajatella ettei muka jaksaisi nousta edessä näkyvän vuoren huipulle. Sydän pamppaili rinnassa omaa elämäänsä. Sisulla vetelin ylämäet, vaikka vauhti oli loppua kohti lähes säälittävä. Tästä huolimatta sain kiinni monia, jotka kärsivät todella kovista krampeista. Itsekin pysähdyin kerran venyttämään jalkapöydän lihaksia välttääkseni hurjat kouristukset. Kramppi meni ohi, ja sen jälkeen pysyikin poissa. Onneksi rankimmat ylämäet olivat kisan puolivälin jälkeen, niin että lopussa reitti oli jo vähän tasaisempi.



Lopun viimeinen kilsa oli taas asfalttia jonkinlaiselle hiihtoasemalle. Loppuaika oli jotakin 3.45. Opettavainen kokemus, upeet maisemat ja voittajaolo maalissa. Järjestelyt toimi pilkulleen, porukka oli mukavaa ja vapaaehtoisvoimin järjestetty tapahtuma saa täydet pisteet. Reitti on mitä mahtavin, mutta kannattaa muistaa, että mountain running ei ole sama asia kuin trail running..

Seuraavana päivänä menin vielä maitohappojensulattelulenkille eli kävelin NP villagen läheiselle vesiputoukselle. Alku olikin sulattelua, mutta puolet reitistä sen verran jyrkkää mäkeä, että lopputulos ei ollut lopulta kovinkaan palauttava. Seuraavana päivänä jomottikin sitten jokaista lihasta..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti