Pirkan uralla

Tampesterin suunnalle sijoittuvasta hämärästä menneisyydestäni huolimatta osallistuin Pirkan hiihtoon ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna. Perjantai-iltana kävin lipsuttelemassa roskaisella ladulla lipsuvilla suksilla. Lenkin jälkeen viilis ei ollut mikään vestari. Alaselkä tuntui vähän oirehtivan ja ajatus 90km noin roskaisella ladulla, tai käytännössä ladun vieressä, ei mitenkään houkutellut. Päätin kuitenkin, että eiköhän noin perinteikkäässä tapahtumassa latuja huolleta viimeisen päälle. Sunnuntaille oli luvassa myös pakkaskeliä, joten voitelukin pitäisi olla vähän helpompaa kuin plussakelillä.

Viimeiset säädöt ennen startia.

”Vedät ensin puoliväliin asti täysillä ja siitä eteenpäin painat urku auki.” Näin ohjeisti tallin virallistakin epävirallisempi päktinen taallikko, joka taktiikkasuunnitelman lisäksi tarjosi kyydin starttipaikalle Niinisalon varuskuntaan. Ehdin sopivasti testata sukset ja vaihtaa vaatteet ennen starttiin lähtöä. Moni ole mennyt jo edeltä varaamaan paikkaa. Itse starttasin alle 8,5h tavoiteajan ryhmässä, tosin aika kaukaa. Massiivisen tykkipamauksen jälkeen jonot alkoivat vähitellen liikkua. Ensimmäinen 10km huoltoon meni todella nopeasti latua vaihdellen ja ohituspaikkoja kyttäillen. Huollossa oli niin kova ruuhka, että hörppäsin omasta pullosta ja jatkoin matkaa. 

Ei siellä ihan yksin tarvinnut hiihdellä. 

Toinen huoltopaikka oli 18km kohdalla Jämillä, samoissa maisemissa missä hiihdettiin pari viikkoa sitten. Tähän asti oli täysin tasaista, ja vasta Jämin jälkeen tuli eteen muutama nousu ja kumpuileva lasku. Keli oli mitä mahtavin, ja aamun -12 astetta lämpeni nopeasti auringon noustua. Puoliväliin tulin reilu 3h jälkeen. Puolikkaan hiihtäjät olivat juuri lähteneet, joten hiihtäminen muuttui hitaimpien ohitteluksi ja ylämäessä joutui etenemään haarakäyntiä nostellen jalkoja samaa vauhtia kuin muut.

Puoliväliin mennessä onnistuin heittämään kolmesti lipat ilman kunnon syytä. Niinkun tapana on.. :) Neljäs kerta tapahtui jäisessä myötämaassa kun laskettiin Kyröskosken koulun pihaan. Latu oli kapea ja jäinen ja edessä pitkä jono epävarmoja laskijoita. Edessä ensin yksi kaatui, viereen toinen, joten minä kompastuin heihin. Ehdin juuri pois alta ennen ketjukolaria. Tantereella oli ainakin 15 ihmistä sukset ja sauvat pystyssä ja porukkaa kaatui kokoajan lisää. Siitä olisi saanut loistavan pätkän liikkuvaa kuvaa :) Ne lipat jäi onneksi viimeisiksi.

Ladut olivat mukavan liukkaat koko matkan, mutta lumi oli samalla myös todella karheaa. Niinpä pitovoiteet loppuivat puolimatkaan mennessä. Kuninkaanlähteellä (viidenkympin jälkeen) päätin pysähtyä lisäämään voidetta ennen nousujen alkua. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska paikalla oli myös pieni nuotio, missä pääsi lämmittämään suksen pohjia, jotta voiteen sai edes jotenkin tarttumaan jäiseen sukseen. Sain pyytämättä apua vanhalta mieheltä, joka laittoi pohjiin viimeisen päälle hyvin tasoitetut tervavoiteet. Niillä oli hyvä jatkaa taas matkaa.

Loppupuolisko oli mäkisempi. Varsikin viimeinen 10km jäi mieleen aika mäkisenä. Tosin, voi olla että se johtuu siitä, että voiteet oli taas loppu, joten tyylivaihtoehtoina oli lähinnä tasatyöntö ja haarakäyntikävely. Myös habat alkoivat olla aika finaalissa, kun ehkä 80 % matkasta oli tultu tasuria tai yksipotkuista. Loppukiri jäi kesken, kun viimeinen kilometri oli pelkkää laskua harjun päältä Teivon raviradalle, missä oli lyhyt loppusuora maaliin. Viiva ylittyi n. 6h 45min tykin pamauksen jälkeen.

Yhteenvetona voin sanoa, että mahtava hiihtopäivä ja tosi kiva tapahtuma! Kannattaa siis ehdottomasti herätä maaliskuun ekana sunnuntaiaamuna hiihtämään. Tuloksissa sija oli 16. ja 7h alitus mukava ylläri, ottaen huomioon tuntemattoman reitin ja kaikenlaiset kommellukset reitin varrella. Tuloksia tavatessa huomasin, että hiihdin 90km käytännössä samaa vauhtia kuin Jämillä 42km. Tästä voisi siis vetää johtopäätöksen, että tällaisen yhden vaihteen naisen kannattaa jatkossa panostaa ultramatkoihin..

Tänään maanantaina vuorossa kevyttä liikuntaa, venyttelyä ja jäätä oikeaan ranteeseen. Lauantaina alkaa hiihtoloma Levin perinteisellä ”korkeanpaikan leirillä”.

Hiihtämässä: Jämi42

Jämi42 järjestettiin historiansa ensimmäisen kerran lauantaina 18.2. Ajeltiin aamulla Kangasalta Jämikeskukselle. Aikaa oli mukavasti kun kisa alkoi vasta klo 11. Suuria tavoitteita ei ennen kisaa ollut. Etukäteen osallistujaluettelo näytti aika kovalta, joten ”olis kiva jos ei olis ihan viimeinen”. Muuten tavoitteena oli pystyä hiihtämään hyvällä tekniikalla, rennosti kovaa ja pystyä kiristämään loppua kohti. Edellinen viikko oli mennyt kevennetyllä treenillä mutta vähän tukkoisin jaloin, joten päivän vireys oli kysymysmerkki. Myös reitti oli täysin tuntematon, ja kiharalta näyttänyt korkeuskäyrä ei oikein sanonut mitään. Sen verran päättelin, että ensimmäinen puolisko olisi tasaisempi kuin toinen.

Jeejee, kohta mennään :)

Paikalla oli varsin professionaalin oloista porukkaa. Jokaisella oli voitelutelineet takakontin edessä ja luistoja ja pitoja hinkattiin insinöörin tarkkuudella. Myös testilatu oli kovassa käytössä. Olin valinnut ”kalustostani” ne pertsasukset. Tai okei, ne voideltavat pertsasukset. Kokeilin pito/luistotilanteen etukäteen, lähinnä todetakseni että näillä mennään. Olosuhteet olivat aika hyvät. Vain muutama aste pakkasta, ei lumisadetta, mutta tuuli oli aika kova, etenkin kisakeskuksessa. Piposta sai pidellä tosissaan kiinni. Edellisellä viikolla oli tullut aika paljon lunta, joten uusi pakkaslumi teki ladut paikoin aika pehmeiksi.

Valmiina starttiin.

Lähtöpaikalla oli vähän suojaisempaa. Reilu 350 suksijaa järjestäytyi lähtöviivalle ja säntäsi matkaan tasan klo 11. Tein startissa klassisen virheen. Ajauduin aloittamaan liian takaa, joten ensimmäiset kilometrit, tai oikeastaan koko ensimmäinen kymppi, meni jonossa, joka oli niin tiivis että ohittaminen oli aika hankalaa. Myös suksitilanne kävi selväksi jo alussa: tasaisella ja ylämäessä ne toimivat ihan ok, mutta alamäissä jäin letkasta, vaikka työnsin tasatyöntöä kaikki laskut. Uusi lumi tuppasi jäätämään pitoalueelle. Siksikin ohittelu oli vähän hankalaa.

Jonot tasoittuivat ja hajosivat ensimmäisen kympin aikana ja puolivälin huoltopisteeseen tulin vain parin tyypin kanssa. Muut tosin kaarsivatkin yllättäen puolikkaan maaliin, joten mulla meinasi mennä basmat sekaisin, kun jatkajien reittiä ei olut merkitty mitenkään. Kuulutuksista kuulin, että jos olisin kaartanut maaliin, olisin tullut naisten kuntosarjassa toiseksi :)

Toinenkin puolikas jatkui pääosin kevyesti kumpuillen. Sen lisäksi reitille mahtui kolme vähän jyrkempää nousua, joista vain yksi vaati haarakäyntiä. Mulle olisi sopinut enemmänkin mäkiä, koska niiden kohdalla tein eniten ohituksia. Sain pidettyä yllä ihan hyvää vauhtia kaluston luistoon suhteutettuna, ja kiristettyä vauhtia loppua kohti. Kaikkea en saanut irti, mutta maaliviiva ylittyi ajassa n. 3h 15min. Luulin olleeni viimeinen nainen reitillä, kun loppupuoliskolla kanssahiihtäjät oli kaikki miehiä. Mutta ei sentään, sija taisi olla n. 23. Hyvä kova treeni ja kiva tapahtuma. Jalat selvisi yllättävän vähällä, joten sunnuntaina heitettiin vielä onnistunut lenkki Kangasalan mäkisessä harjumaastossa.

Terveisiä pakkasladulta.

Pari tuntia parinkympin pakkasessa. Asiaan kuuluva touhutippakin on paikallaan ;)

Hiihtokausi on täällä ja sitä onkin tullut harrastettua kohtuullisen paljon. Kausi korkattiin loppiaisviikonloppuna lainahöyhenissä: liian isot monot, liian pitkät sukset ja liian lyhyet sauvat. Kivaa oli silti :) Melko pian tämän jälkeen saatiin lunta myös pk-seudulle ja viimeisen kuukauden aikana onkin tullut ulkoilutettua sekä pertsa- että luisteluvarusteita aika hyvällä frekvenssillä. Aika paljon myös muita seikkailukisoista tuttuja kasvoja on tullut ladulla vastaan.

Kelit on jatkunut superina koko tammikuun. Viimeaikaiset kireät pakkaskelit on vähän hankaloittanut harrastamista, ja esim. työmatkapyöräily jäi mukavuussyistä väliin. Hiihto on kuitenkin jatkunut, tosin vähän muunnelluin harjoituksin ja lisätyin välikerroksin. Kylmä ei ole tullut vielä kertaakaan, ja jos meinaa paleltaa, muistelen edellistalven Lapin matkaa, kun kierrettiin Levin Isoporoa -28 asteen pakkasessa. Tärkeintä on mennä vauhdista huolimatta rennosti, ettei jalkalihakset jämähdä turhasta puskemisesta.  Kun ei luista niin ei luista.

Liityin pari viikkoa sitten hiihtoseuraan, ja jo ekoissa treeneissä sain hyviä vinkkejä mm. tasatyöntötekniikkaan. En tiennytkään että pystyn nostamaan sykkeen 160 tienoille pelkällä tasatyönnöllä.

Tämän kevään massahiihdoista kalenteriin on merkattu ainakin Jämi42 sekä Pirkan hiihto. Sen lisäksi odotettavissa on perinteinen hiihtoviikko Levillä maaliskuussa. Myös yksi uusi laji on ilmestynyt kalenteriin, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ainakin näin talvella voi sanoa, että hiihto on lajien kuningas! Saa nähdä onko sitä kesän koittaessa vielä samaa mieltä. Mahtavaa kun on neljä vuodenaikaa.

Se oli siinä.

Vuosi vaihtui ja palasin kuin palasinkin takaisin mualiman toiselta puolelta. Aivan mahtava reissu mielettömissä maisemissa. Ennakkoon sitä ajattelee että kuukaudessa ehtii vaikka mitä. Ei mennyt montaa päivää kun huomasi, että jatkuvasti piti valita mitä kaikkea tekee ja mitä kivaa jättää tekemättä.

Pancake Rocks.

 En tiedä montaakaan maata missä saisi 2-3kk kulumaan ilman minkäänlaisia kyllästymisongelmia. Uudessa Seelannissa on Suomen kokoisella pläntillä kaikkea paitsi aavikkoa. Ja pienimmässäkin tuppukylässä voi harrastaa lähes mitä vaan.

Pyöräilyä Nelsonissa.

Reissu keskittyi paljolti tekemiseen, eli perus turisteilua ei tullut juurikaan tehtyä. Sen sijaan patikointia, maastopyöräilyä, juoksentelua ja melontaa tuli kyllä harrastettua. Uusia tuttavuuksia olivat canyoning (aivan mahtavaa!) sekä pitkäaikaisen haaveen toteuttaminen: laskuvarjohyppy maailman ”adventure capitalissa” eli Queenstownissa. Canyon swingit, benjit sun muut jätin suosiolla väliin.

 Tältä se näyttää maasta :)

Keksin myös mitä minusta tulee isona. Monet Uuden Seelannin upeista vaellusreiteistä alkaa ja päättyy eri paikkaan. On olemassa ammattikunta, joka ajaa turistien autoja startista päätepisteeseen ja juoksee vaellusreitin lopusta alkuun ja palauttaa samalla autonavaimet. Ei paskempi ammatti? Täytyy vaan opetella ajamaan vasemmalla puolella.. :)

Käppäilyä Mt Cook National Parkissa.

Tutut ja kaverit aina kyselee valokuvia ja minä tykkään niitä ottaa. Niinpä karsittu otos reissukuvista löytyy myös netistä. Jos reissu ja maisemat kiinnostaa, linkit kuviin löytyvät alta. Kuvien lomassa myös tarkempi reissukuvaus. Reissuhahmotelma vol 2 olisi jo valmiina.. 

Joulupäivänä Queenstownissa.

Tammikuussa jatkuu peruskunnon parantaminen. Ja hiihtokelien odottelu. PK:ta tuli kyllä reissussakin riittämiin, parhaimmillaan jopa yli 20h /vko. Uuden vuoden piti alkaa rennolla ja erittäin kevyellä hiihtolenkillä Paimiossa. Lenkki jäi kuitenkin ennakoitua lyhyemmäksi, kun sykemittari näytti seuraavaa:

Harjoitus: 1h 15min, keskisyke 159, maksimisyke 198.

Treeni-into olisi korkealla, mutta reissusta ja 11h aikaerosta palautuminen taitaa olla vielä ”hieman” kesken..

NZ part 1

NZ part 2

NZ part 3

Kun minusta tuli Vuohi.

Kauden viimeinen virallinen kisaosallistuminen oli hieman tavallisesta poikkeava: vuorijuoksentelua Tongariron kansallispuistossa Uudessa-Seelannissa.The Goat race osui silmään kun etsiskelin jotakin multisport –tapahtumaa tms. johon voisin ottaa osaa täällä reissatessani. Valitettavasti joulukuu vaikuttaa olevan kovin hiljainen kisojen suhteen vähän joka lajissa, mutta tämä 21km vuorijuoksentelu tuntui istuvan kalenteriin ihan mukavasti. Ja mikä onkaan parempi tapa nähdä paikkoja ja maisemia kuin lappu rinnassa :)

Kisaan valmistautuminen ei mennyt ihan oppikirjan mukaan: 30h matkustusta, 11h aikaero ja mukava jetlag päällä, kun saavuin maahan vasta torstaina, kisan ollessa lauantaina. Tavoitteet kisassa eivät olleet kilpailulliset, vaan hankkia mukava kokemus ja tasapainotella jotenkin kisaamisen ja valokuvaamisen välillä. Tiesin että jälkeenpäin harmittaa, jos en ota yhtään kuvaa, mutta kokoajan ei raaski pysähdellä, kun on kuitenkin kisasta kyse.. ;)

La oli aikainen herätys hostellilla. Tavarat kasaan ja aamupalalle. Aamulla piti hoitaa myös ilmoittautuminen sekä gear check. Pakollisten listaan kuului pestyt juoksulenkkarit, pipo, sadetakki, termopaita, avaruuslakana sekä jonkinlainen juomasysteemi.  Ovat täällä todella tarkkoja siitä, että kengät ovat sekä tullessa että lähtiessä puhtaat. En ihan tajua mikä siinä on se perimmäinen idea, mutta hyvä tietysti, että kenkienputsauksesta huolehditaan.

Bussikuljetus lähtöpaikalle lähti klo 8. Matka kiemurteli tietä pitkin ylös vuorille. Aamu oli pilvinen ja matkalla starttiin alkoi myös sataa. Hitsi. Sadetakki oli pakollinen varuste, mutta yleensä välttelen sen käyttöä kisoissa viimeiseen saakka. Lähtöpaikalla oli yleistä häslinkiä vielä tunnin verran, ennen ekan aallon starttia. Ihmiset tungeksivat sisätiloissa välttääkseen kastumasta ja paleltumasta kylmässä tuulessa. Ei mikään kesäkeli.

Minut oli sijoitettu startin toiseen aaltoon viidestä. Lähdössä päällä oli pitkät juoksutrikoot, pitkähihainen juoksupaita käärittynä kyynärpäihin ja jaloissa Micon Oxi-Jetit sekä Salomonin Speedcrossit. Yllättävän moni oli lähdössä tavallisen näköisissä lenkkareissa. Eikös täällä kaikki ulkoile ja omista kunnon varusteet?

Alkuun oli kilsan verran alamäkeä asfaltilla, jonka jälkeen käännyimme polulle ja maisemaan. Reitti oli jonkinlaista savipohjaa ja aika kivikkoinen. Kokoajan sai katsoa jalkoihin. Alkuun oli vuorotellen lyhyehköjä ylä- ja alamäkiä nyppylöitä ylös ja alas. Reitin puoliväliä kohti nousut pitenivät ja jyrkkenivät ja laskut tuntuivat vähenevän.

Reittiin kuului useampia virkistäviä vuoristojokien ylityksiä, syvin kahlaus taisi olla noin polveen asti. Nousua oli yli 1000m eli saman verran kuin Vaarojen maratonilla. Maisemat oli uskomattomia, ja niitä olisi mielellään katsellut enemmänkin, mutta liukas, kivikkoinen ja vaihteleva maasto vaati välillä aika paljon keskittymistä.

Mutaa ja muuta oli sen verran, että maalissa asun pääväri oli ruskea. Sää vaihteli viiden minuutin välein auringosta pilviseen, sadekuuroihin ja tuulenpuuskiin. Sateesta ei lopulta ollut juurikaan haittaa, paitsi että juoksupohja oli tietysti liukkaampi.

Sitten itse fyysiseen suoritukseen. Kisan opetus on selvä: älä koskaan, ikinä, milloinkaan, missään nimessä, minkään laisessa mielenoikussa kisaa jetlagissa. Ikinä. Oli varmasti elämäni rankimmat 21km ikinä. Vaikka yleisesti en tuntenut olevani väsynyt, kroppa selvästi oli. Kisan alun muutama kilometri meni ihan mukavasti, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Syke huiteli 170 paikkeilla, eikä suostunut laskemaan millään. Edes alamäki, vauhdin hiljentäminen tai pysähtyminen ei auttanut. Alkuun kesti ihan hyvin, mutta noilla sykkeillä kun pitäisi painaa menemään 3-4h, voi arvata, että maitohapot iskee jossakin vaiheessa aika rankasti. Ja iskihän ne. 

Alamäet ja tasaiset meni ihan ok, ja alamäissä ohittelinkin aina paljon porukkaa. Mutta ne ylämäet. Koskaan ei ole tarvinnut pysähtyä puuskuttamaan ylämäessä tai ajatella ettei muka jaksaisi nousta edessä näkyvän vuoren huipulle. Sydän pamppaili rinnassa omaa elämäänsä. Sisulla vetelin ylämäet, vaikka vauhti oli loppua kohti lähes säälittävä. Tästä huolimatta sain kiinni monia, jotka kärsivät todella kovista krampeista. Itsekin pysähdyin kerran venyttämään jalkapöydän lihaksia välttääkseni hurjat kouristukset. Kramppi meni ohi, ja sen jälkeen pysyikin poissa. Onneksi rankimmat ylämäet olivat kisan puolivälin jälkeen, niin että lopussa reitti oli jo vähän tasaisempi.



Lopun viimeinen kilsa oli taas asfalttia jonkinlaiselle hiihtoasemalle. Loppuaika oli jotakin 3.45. Opettavainen kokemus, upeet maisemat ja voittajaolo maalissa. Järjestelyt toimi pilkulleen, porukka oli mukavaa ja vapaaehtoisvoimin järjestetty tapahtuma saa täydet pisteet. Reitti on mitä mahtavin, mutta kannattaa muistaa, että mountain running ei ole sama asia kuin trail running..

Seuraavana päivänä menin vielä maitohappojensulattelulenkille eli kävelin NP villagen läheiselle vesiputoukselle. Alku olikin sulattelua, mutta puolet reitistä sen verran jyrkkää mäkeä, että lopputulos ei ollut lopulta kovinkaan palauttava. Seuraavana päivänä jomottikin sitten jokaista lihasta..

Syyskuulumisia.

Kolin reissun jälkeen treenailuissa on ollut jonkinmoinen suvantovaihe. Ehkä sitä voisi kutsua ylimenokaudeksi, mutta enemmän se muistuttaa viime kevättä, kun jalka oikutteli ja tulevasta ei ollut selkeää tietoa. Koli jätti vähän jalka/selkävaivoja, joten toistaiseksi juoksu on ollut pannassa. Kuukauden päästä edessä olisi vuorijuoksentelu Tongarirossa, joten vähitellen otsalla alkaa olla huoliryppyjä.. Spesialisteja on jälleen käytetty hierojasta ja fyssarista kiropraktikkoon. Armon aikaa on vielä jäljellä, joten ihan vielä ei heitetä kirvestä kaivoon.

Kaikki liikunta ei sentään ole pannassa. Aikaa on tullut vietettyä mm. salilla, pyörän selässä ja suksilla. Nyt kun Ylläs-Halli on taas auki, hiihtämäänkin pääsee vähän helpommin. Harmi vaan, että hallin olosuhteet jättävät toivomisenvaraa: lumi on pehmeää, irtonaista ja upottavaa ja sopiva pertsavoitelukin hakee vielä muotoaan. Populaa on välillä niin, ettei seurajunnujen ja muiden sekaan meinaa mahtua. Mutta parempi sekin kun että ei hallia ollenkaan. Valopilkkuna etenkin vapaan tekniikka on parantunut suurin harppauksin viime kaudesta. Hiihto- ja muita kisoja on jo kalenterissa, mutta niistä lisää vasta tuonnempana.

Vaivojen lisäksi menoa rajoittaa vuoden kiireisin aika töiden puolesta. Kalenteritilannetta ei helpota myöskään se, että joulukuun hommat pitää joko suorittaa etukäteen tai siirtää tammikuulle. Kuusipäiväisiä viikkoja on siis edessä useampia, ja siksi hienot urheilutapahtumat kuten Mammuttimarssi, Raatojuoksu ja KK-rogaining pitää jättää väliin.

Loppuun vielä vähän fiilistelyä: tasan neljän viikon päästä olen jossakin Lontoon ja Hongkongin välissä menossa kohti Aucklandia. Vuoden kohokohta siis lähestyy. Taustamateriaalista ei ainakaan ole puutetta.. :) 

Jossakin välissä pitäisi siis ehtiä selata vähän näitäkin.

Vaarallinen viikonloppu Kolilla.

Olin haaveillut Vaarojen maratonista jo pari vuotta, mutta kaikenlaisten jalkaongelmien takia reissu ei ole tullut ajankohtaiseksi ennenkö tänä vuonna.  Kun juoksu alkoi vihdoin kesällä sujua ilman ongelmia, varasin siltä istumalta majoituksen lokakuulle. Lähes kokonaan poluilla juostava ja 1 160 nousumetriä sisältävä reitti houkuttelee erityisesti tällaista metsäjuoksentelijaa. Aiempia virallisia maratooneja on takan tasan nolla, koska ajatus asfalttijuoksentelusta ei oikein houkuttele.

Mutta mutta. Ei reissua ilman säätöä. Olin varannut majoituksen parin kilometrin päästä kisakeskuksesta. Soittelin torstai-iltana vielä majoittajalle ja kyselin muutamaa yksityiskohtaa. Puhelun aikana tuli sivulauseessa esiin sellainen pienen pieni yksityiskohta, että huoneessa ei ole minkäänlaista lämmitystä.. Pidän itseäni kohtuullisen reippaana retkeilyihmisenä, mutta etenkään juoksun jälkeinen yö kylmässä ja kosteassa ei oikein houkutellut. Perjantaina töissä sain varattua la-su yöksi huoneen kisakeskuksen hotellista. Illemmalla soittelin vielä junasta hotellille ja kyselin mahdollisia peruutuspaikkoja. Lupasivat minulle sviitin vain pari kymppiä normihuonetta kalliimmalla, joten päädyin mukavuudenhaluissani ottamaan sen. Paikan päällä olivat vielä saaneet sumplittua niin, että sain pitää koko viikonlopun saman normihintaisen huoneen, joten loppu hyvin kaikki hyvin.

Sitten itse tapahtumaan. Lähdin perjantaina töistä kaiken maailman makuupussien ja lämpökerrastojen kanssa junalla kohti Joensuuta, mistä kimppataksi haki minut ja muutaman muun ja kuskasi hotellin portaille saakka. Meitä oli kyydissä yhteensä kuusi juoksijaa, neljä maratoonaria ja kaksi ultraajaa. Juttelimme koko matkan tulevasta koitoksesta mustan huumorin siivittämänä :)

Olimme hotellilla ysin pintaan. Anne ja kasa muita Ryläyksen Ystäviä suorittikin jo valmistavaa nesteytystä hotellin baarissa. Lähdin heittämään kamoja huoneeseen, mutta väsyneenä kaaduinkin suoraan sänkyyn.

Lauantai alkoi suihkulla ja hotellin tukevalla aamupalalla, jota sitten sulattelin samalla kun pakkailin kisareppua ja muita tavaroita. Fiilis oli innokkaan odottava.

Jee, mennään jo!

Päätin startata 5-6h tavoittelevien ryhmässä, eli n, 10.10. Joulupukki veti meille alkujumpan ennen lähtölaskentaa. Virallisen startin jälkeen odotin alkuruuhkan pois alta, ennenkö lähdin matkaan. Alku sujui jonossa juosten, mutta ihan sopivaa vauhtia. Parin ensimmäisen kilometrin aikana porukka kuitenkin hajosi ja päädyin juoksentelemaan parin miehen kanssa. Noin 2 minuuttia startista sykemittari jämähti paikalleen. En saanut sitä toimimaan koko matkan aikana, joten siitä ei nähnyt sykettä eikä kellon aikaa. Etenkin kello olisi ollut kiva, kun toiveikkaana ajatuksena oli alittaa kuusi tuntia.

Ensimmäisen n. 15km oli tosi mukavaa ja aika helppoakin polkua sisältäen pienen tienpätkän ja pari jyrkempää nousua. Etenin fiilispohjalta aika rentoa vauhtia yrittäen pitää mielessä varoitukset Ryläyksen ”kauheudesta” puolivälin jälkeen. Sain juosta letkan kärjessä omaa vauhtia. Ensin takanani juoksi pari miestä. Ohittelimme matkalla muutamia, jotka liittyivät lopulta letkaan. Juttelin vähän takana juoksevien kanssa, mutta muuten en juuri vilkuillut taakseni. Vähän ennen Kiviniemeä huomasin yhtäkkiä vetäväni 20 ihmisen letkaa. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut haluja ohitteluun ja minä juoksin mielelläni omaa vauhtia kärjessä, etenkin ennen vesistön ylitystä olleella savisella ja liukkaalla mutaosuudella. Vesistönylitys pätkähti eteen yllättävän nopeasti. Ahtauduimme melkein 10 ihmistä lautalle ja me tytöt laitoimme pojat kiskomaan meidät vastarannalle. Sadattelimme yhdessä kuinka vetohommat jäi viimeistelyleirillä harjoittelematta..

Alkumatka sujui siis helpon oloisesti rentoa vauhtia. Vatsa kuitenkin muistutteli ikävästi olemassa olostaan, joten tein toisella vesipisteellä puuvessavisiitin. Siihen tuhraantui muutama turha minuutti. Vesipisteen jälkeen porukka hajosi ja jatkoin yksikseni ohitellen muutaman matkalla. Ryläyksen ylämäki alkoi osoittaa merkkejä itsestään. Loppujen lopuksi Ryläys ei ollut ollenkaan niin paha kuin oli odottanut. Pystyin juoksemaan kaikki tasaiset ja loivat ylämäet, ja jyrkät osuuden olivat kuitenkin kohtuullisen lyhyitä ainakin kesän Alppinousuihin verrattuna. Ehdin välillä ihmetellä että tässäkö se nyt oli. Alamäki oli välillä jyrkkää ja liukasta, mutta niissäkin yritin vähintään ”kiiruhtaa” eteenpäin. Ohitin ylämäessä n. 10 ja alamäessä lähes yhtä monta tyyppiä (lue: miestä), mikä tietysti lämmitti ensikertalaisen (lue: naisen) sydäntä.

Ryläyksen nousun ja laskun jälkeen polku jatkui tasaisempana jonkin aikaa, kunnes kulman takaa yhtäkkiä näkyikin jo viimeinen juomapiste. Tässä kohtaa oli pakko pysähtyä täyttämään juomapussia. Kysäisin kelloa, joka näytti tasan kolme. Hitsi. Reilu kymppi lopun ylämäkineen edessä ja 6h alitukseen aikaa enää reilu tunti. Ei siis muuta kun juoksuksi. Reitti jatkui hiekkatienä. Tämä loppuosuus oli reitin puuduttavin. Taakse jääneet laskeutumiset painoivat reisissä, mutta jatkoin juoksua mahdollisimman rennosti ohitellen samalla muutaman jalkojen ravistelijan.

Kuva: Ville Honkamäki.

Tieosuus taittui juosten, mutta nousu rinteeseen oli pakko tehdä kävellen. Tässä alkoi ensi kertaa kunnolla painaa jaloissa. Siitä huolimatta juoksin kaikki vähänkään tasaisemmat metrit. Nousun jälkeen polku laski takaisin tielle ja satamaan, mistä alkoi viimeinen 3km ylämäkeä Ukko-Kolin rinnettä ylös hotellille. Järjestäjät olivat keksineet kellottaa jokaiselle loppunousun ajan ja palkita nopeimmat. Heh-heh, hauska vitsi. Vai että vielä pitäisi kaivaa loppukiri esiin? Juoksin muutaman tasaisemman kohdan, mutta muuten homma meni pakostakin kävelyksi. Satamassa kello näytti tasan neljä, joten tiesin että 6h ylittyy väkisinkin. Yritin vielä kaivaa jotakin loppukirivaihdetta viimeisten jyrkimpien 300m:n aikana missä seisoi yleisöä kannustamassa, mutta kiri taisi jäädä aika säälittäväksi. Nousin Kolin päälle loppuajassa 6. 12.25.

Maalissa olo oli hyvä, vaikka viimeiset metrit olivatkin tiukkoja. Tarvittaessa olisin jatkanut jatkaa vielä. Jaloissa oli nolla rakkoa ja fiilis muutenkin hyvä. Onnistuin myös pitämään varpaissa vaanineet krampit loitolla loppuun saakka. Järjestäjät onnittelivat kilpaa ja vakuuttelivat että aika oli tosi hyvä ekalle maratonille. Itse kävin kuitenkin jo päässäni läpi mistä kaikkialta olisin vielä pystynyt nipistämään.. :). Hörpin pari lasia mehua ja siirryin marko kädessä sisälle seuraamaan maratonmatkojen palkintojen jakoa. Voittoajat olivat hurjia sekä miehillä että naisilla.

Taputusten jälkeen siirryin saunan lauteille, missä Ryläyksen Ystävät palailivat juuri saunasta. Löylyjen ja puhtaiden vaatteiden jälkeen siirryin keittolounaalle, ja liityin taksikavereiden seuraan, jotka olivat juuri palanneet reitiltä. Fiiliksiä ja kokemuksia jaettiin pitkän kaavan mukaan ja porukka pöydässä ehti vaihtuakin pariin otteeseen.

Illalla kävin katsomassa vielä loput palkintojen jaot ja juutuin seuraamaan matkalla olleiden ultraajien gepsipisteitä. Samalla juttelin järjestäjien kanssa ja päädyin lopulta kuuntelemaan Heikki Siivarin pyörämatkakertomusta Euroopan ympäriajosta kesältä. On siinä aikamoinen karpaasi. Porukka pöydässä vaihtui mutta juttua piisasi. Jaksoin panostaa sosiaalisuuteen aina puoleen yöhön saakka, kunnes oli pakko antaa väsymykselle periksi. Aamulla kuulin että meno oli jatkunut villinä pikkutunneille saakka, ja Kolikin oli huiputettu sekä ulkovaatteissa että ilman.

Sunnuntaina kävimme vielä pienellä porukalla viereisellä Ukko-Kolilla ihailemassa syysmaisemia ja jaloittelemassa vähän ennen kotimatkaa. 

"Kansalaismaisemaa" Kolin huipulla.

Ensi vuonna sitten uudestaan. Facebookissa tulikin jo neljä alustavaa ensikertalaisen lupausta ensi vuodesta. Silloin munkin aika alkaa vitosella :)

Lopuksi vielä pari sisäpiirivitsiä lähinnä itselle muistettavaksi:

•           Lintubongaus ja geokätköily ovat so last season. Uusin hittilaji on vesitornibongaus.

•           Hernesaaren Maastojuoksijat ry tekee ensi kesänä valmistavan (ainoan) harjoituksen ennen Kolia huiputtamalla rakkaakin rankemmat Iso-Herneen ja Ukko-Herneen.

Ja vielä P.S: Psyykkinen valmennus osa 2 löytyy täältä.